Serkusten kanssa melomassa Keisarinlähteen kierrosta

Hämärä laskeutuu. Istumme lasten kanssa kajakissa. Sytytän takakannella olevan merkkilampun. Vielä vilkaisu karttaan. Sitten katse taivaanrantaan ja mela veteen. Seikkailu voi alkaa!

Kysymyksessä ei ollut mikään mielenhäiriö, kun lupasin ottaa syyskuun lopussa melotulle seuran ”Ruskaretkelle” serkukset – kahdeksan vuotiaan Annikani ja yhdeksän vuotiaan Antin. Minulla oli hyvin melottu kesä takana, mm. 1315 km rannikkomelonta, joten kotona annetulla ”reissurotta” nimellä oli katetta. Halusin  hyvitellä vaimoani. Toiseksi, lapsia voisi ottaa  seuran retkille useamminkin. Halusin näyttää, että lapset viihtyvät ja pärjäävät vielä puoliarktisessa kelissä.  Kolmanneksi, kun ottaa lapsia mukaan, niin tavanomaiselta etukäteen tuntuvan  retken kulku muuttuu ennalta  arvaamattomaksi – seikkailuksi!

Mäntyharjulla muuhun seurueeseen liittyi retkenjohtajamme ja hänen 11 vuotias poikansa ja 15 vuotias tyttärensä  Ennätimme meloa tunnin, kun aurinko laski ja samaan aikaan alkanut tihkusade vei näkyvyyden. Oli jopa vaara törmätä toiseen kanoottiin, koska osalla melojista oli lamput hyvin pakattuna kannen alla. Retken johtajalla, Maurilla ja meidän kolmiaukoisessa oli kunnon valo, joten toimimme seurueemme liikkuvina majakkakajakkeina. Serkukset eivät viitsineet meloa. Heillä oli edelliseltä talvelta jääneet lämpöhaalarit päällä ja heillä tuntui olevan puhumista keskenään. He kertoivat koulukavereistaan. Olin luullut heidän käyvän peruskoulun ala-astetta, mutta taisivat olla kummallisten otusten kerhossa. En patistellut heitä melomaan, koska ryhmän vauhti oli hiljainen. Meloessamme Mäntyharjun Kallavettä -vanhaa Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa, kuuntelimme Karin kertomusta Venäjän Keisari Aleksanteri I :n tarkastusmatkasta samalla reitillä vuonna 1805, kolme vuotta ennen kuin hänen armeijansa valloitti Suomen ja liitti maamme Venäjän keisarin alaisuuteen – Suomen Suurruhtinaskunnaksi. Täytimme juomavesiastioita   lähteestä, mistä Aleksanterinkin seurue oli janoaan sammuttanut. Lähteestä on vedetty puuputki veden päälle niin, ettei siinä tarvitse rantautua.

Majoittuminen Puukkovuoren laavulla sujui meillä hyvin. Pystytin teltan toisen serkuksista näyttäessä valoa ja toisen auttaessa minua. Kumpikin otti kuumakupit omista kauhoistaan, johon olin täytteeksi murentanut näkkileipää. Olisin myös laittanut sekaan ”Mielipahaa” – Mielihyvä perunamuussia, kuten omaan kauhaani, mutta se ei kelvannut.   Sitten serkukset ottivat limpsapullot kainaloonsa ja hävisivätkin laavulle makkaran paistoon ja seurustelemaan toisten retkeilijöiden kanssa minun jäädessä levittelemään makuualustoja ja –säkkejä.

Aamulla verryttelimme kävelemällä Puukkovuoren hiidenkirnulle, jonka retkenjohtajamme Kari oli löytänyt ja Mäntyharjun kunta tyhjentänyt. Kari etsi tyttärensä kanssa, löytyisikö kirnuja lisää. Ilmeisesti joku lupaava löydös oli, koska hän haki rautalapion laavulta. Lähdimme meloen kahville Kuomionkosken kylälle. Vauhti oli nyt toinen kuin illalla. Tarvitsin etuaukkomelojien apua. GPS auttoi koko päivän. Mittasimme  kanootin vauhtia, kun serkukset meloivat ja,  kun minä meloin yksin tai serkukset kahdestaan.  Välillä toinen serkuksista luki nopeutta ja minä meloin toisen kanssa. Paluumatkalla kävimme katsomassa vetotaivalta Saimaan vesistöön ja Puukkovuoren väriläiskää – kalliomaalausta. Vietimme myös toisen yön Puukkovuorella. Niinpä meillä oli runsaasti aikaa istua iltaa ja tuijottaa tulta. Serkukset innostuivat puunpilkkomiseen, mihin vaikutti varmaan myös muiden samoilijoiden kauhistelu. Molemmat olivat harjoitelleet pilkkomista jo usean vuoden. Syksyinen ilta on pitkä ja ruokailun jälkeen kuivasimme vaatteita ja paistoimme makkaraa laavulla. Serkukset ja Karin nuorimmainen alkoivat piirtää hehkuvilla makkaratikun päillä ympyröitä pimeään iltaan, mitä aikuinen ei  kestä. En kieltänyt. Ehdotin kolmikolle, että tehkää oma nuotio toiselle nuotiopaikalle. Joku epäili:  ”Saavatko syttymään?”  Kesti vain viisi minuuttia, kun nuorten samoilijoiden nuotio oli yhtä iso kuin meillä laavulla. Kohta ensimmäinen lähti katsomaan, ettei hänen telttansa ole vaarassa. 

Aamu oli hieman nihkeä meidän kolmiaukkoisessa. Lauantai-illan valvominen tuntui. Tuuli vastaan ja serkukset halusivat enemmän puhallella saippuakuplia kuin meloa.  Pyysin karamellejä sokeripulaani. Antti sanoi säästävänsä karkit kotiin. Uhkasin pitää Mäntyharjulla tarkastuksen. Karkit olivat melontakarkkeja ja niitä ei kotiin viedä. Mäntyharju - Kauriatien sillan kupeessa Anttti oli vähällä joutua turvautumaan varavaatteisiin. Hänen rantautuessaan pissille rantakivelle ja alkaessa nostaa housujaan toimituksen päätteeksi, hän lensi selälleen. Onneksi hän putosi sivuttain olevan kanoottimme etuaukkoon. Muut samoilijat riensivät avuksi ja niin  selvittiin ilman varavaatteita. Ylä-Kuhasella katsastimme, mistä alkaa lampireitti Saimaan vesistöön. Karin lapsilla oli hitaat muovikajakit.  Heitä avustettiin hinaamalla ja kovakuntoisimmatkin saivat haluamaansa rasitusta.  Herataipaleella lapset kantoivat meloja ja aikuiset kanootteja. Heralammella vesi oli yllättävän ylhäällä. Syy selvisi. Lammesta lähtevään ojaan olivat majavat tehneet padon. Hannu näytti Robsonilla mallia, miten esteet ohitetaan. Hän otti vauhtia ja liukui yli 80 cm korkeasta padosta. Kun meidän vuoro  tuli, niin Kolmiaukkoinen juuttui  keskeltä kiinni niin, että Antti etuaukossa oli ilmassa. Nousin kajakista ja hyppäsin kuivapuvussa ojaan ja vedin jättiläisen ohi esteestä. Serkuksista pato oli hauska. Purin hieman patoa ja autoin loput yksikötkin yli.

Kantotaipale ja ruokailu oli piristänyt myös serkuksia. He aloittivat mielikuvitusleikin, että he ovat avaruusaluksessa. Lähdin mukaan leikkiin. Muut kajakit meloivat Herajärvellä, mutta me seikkailimme mailmankaikkeuden valtavassa äärettömyydessä. Muut väistelivät kiviä. Meidän avaruusristeilijämme oli meteoriittisateessa. Välillä joku olisi voinut luulla meidän melovan kaislikossa, mutta meille se oli avaruussumua. Lakkasin kerjäämästä serkuksilta karkkia. Pyysin risteilijän matkamoottorille huoltoa ja niin suu pysyi makeana.  Avaruuslaivastoomme otettiin Maasta yhteyttä ja kysyttiin, miten tehtävämme sujuu – todellisuudessa Antin äiti soitti. Välillä siirryimme valoa nopeampaan ajoon. Tällöin käynnistimme ensimmäisen ja toisen ”poimumoottorin”. Serkusten melat viuhuivat. Yritin rauhoitella heitä lukemalla tahtia. Näin meni koko Herajärvi ja Tainavesi meidän leikkiessämme.

Avaruusleikki loppui serkusten väliseen erimielisyyteen Tainan padolla. Antin mielestä olimme avaruusasemalla ja Annikan mielestä  Maassa. Kun saimme kolmiaukkoisen Kallavedelle oli valoakin nopeampi avaruusristeilijä  serkusten erimielisyyden vuoksi muuttunut isoksi lotjaksi. Mauri meloi vierelleni ja tarjosi hinausapua. Otin sen mielelläni vastaan. Liekkö muilla vuoden 2004 tonnareilla ilmoitettu melotuiksi kilometreiksi hinauksessa oloa? Serkuksetkin lakkasivat murjottamasta toisilleen, kun vesi alkoi kohista kajakin kyljissä vauhdin kiihtyessä. He suunnittelivat, mitä  ostavat huoltoasemalta.   Sitä ennen Kari tarjosi mökillään saunan. Serkukset työntyivät uimaan jääkylmään veteen. Antti jäi  seisomaan kivelle ja väitti ettei hän voi uida takaisin niin kylmässä vedessä. Rohkaisin nuorta miestä, että hän voi tulla kiveltä  kuukauden päästä, kun järvi on jäässä. Se auttoi. Itse en uinut. Seuraavana päivänä  kyselin serkuksilta, mitä he retkestä pitivät. Palaute oli  myönteistä. Lisäksi Antti iloitsi, etten ollut muistanut pitää karkkitarkastusta Mäntyharjulla ennen kotimatkaa. Annika tosin oli vielä hieman katkera Antille, kun Antille ei viimeisellä kantopaikalla ollut sopinut, että olimme olleet Maassa. Antin mielestä Tainanpato oli ollut avaruusasema.

Matti Rehtola